Tämä blogi on ollut viime kuukaudet aika heikolla hapella. Yritän nyt ryhdistäytyä taas. Säännölliset maalaukset olen saadut käydyksi ja näyttelyn valmistelukin on edennyt aikataulussa mutta palataan siihen myöhemmin.

Viimeksi kävin läpi viivan ja muodon teemaa. Alla oleva öljyvärityö on yksi ensimäisiä ryhdyttyäni 13 vuoden tauon jälkeen maalamaan taas öljyväreillä. Sitä ennen olin kyllä tehnyt jo 2 vuotta akverelleja. Akvarelleista jäi luontaisesti päälle taipumus jättää työhön valoa käsittelemättöminä alueina. Akvarellissahan tämä kuuluu lajiin mutta öljävärinmaalauksessa sitä ei aina haluta suvaita. Sininen meni tummaksi ja siihen piti saada valoa, mutta nopeasti työskennellessä märällä öljylle ei kunnolla saanut aplikoitua valkoista, joten keksin kaapia väriä pois palettiveitsellä.

Ehkä jostain alitajunnasta tuli mieleen joskus alakoulun piirustustunnilla tehdyt harjoitukset, joissa papaeri maalattiin sakuraväreillä umpeen (=Sakura-merkkisiä öljypastellivärejä) ja sitten raaputettiin siihen kuva kaapimalla väriä pois hammastikulla. Tätä samaa tekniikka on käyttänyt mm. Jean Dubuffet, jonka töitä oli viime kesänä esillä Retretin taidekeskuksessa.

Raaputustekniikka on mielenkiintoinen, koska siinä maalaus ja piirustus yhdistyvät luontevasti toisiinsa. Maalaus saa pitäytyä muodoissa ja pinnoissa viivan syntyessä muotojen sisään yhteinäisenä viivana mutta muodon kannalta yhtenäisen pinnan epäjatkuvuuskohtina. Lopputulokseen tulee samalla grafiikanomaisia piirteitä. Öljyvärin kanssa tekniikka toimii hyvin ja sillä saa välitöntä jälkeä. Jos joku menee pieleen, niin viivan voi tasoittaa umpeen palettiveitsellä ja piirtää uudelleen. Yllä oleva työ syntyi syksyllä 1999 ja siitä asti olen hyödyntänyt raaputustekniikka säännöllisesti ja kehittänyt sitä pidemmälle. Taidan nyt yrittää blogata taas hieman säännöllisemmin ja käydä samalla tätä kehityshaaraa läpi laajemmin.

Klassisen jaottelun mukaan maalaus rakentuu pinnoista ja muodoista, piirustus viivoista. Paul Klee on pohtinut asiaa teoksessaan "Modernista taiteesta". Lisäulottuvuutta syntyy akselilla realistisesta abstraktiin. Abstraktin ja esittävän välimaasto on minusta kaikkein mielenkiintoisin. Kuinka pienillä vihjeillä muoto pystyy kuvaamaan todellisuutta muuttumatta abstraktiksi? Viivan kanssa tilanne on vielä monimutkaisempi, sillä aivot tulkitsevat viivat helposti muotoja rajaaviksi reunoiksi.

Oheinen viiden vuoden takainen piirustukseni liikkuu tässä ongelmakentässä. Se on opettajan antama kotitehtävä, jossa piti piirtää kun ilta hämärtyy niin paljon, että värit alkavat kadota. Ajatuksenani oli, että kun yksityiskohtia on paljon, ne sulautuvat toisiinsa ja katoavat. Harmaan tussivärin oli tarkoitus hävittää kaikki värit ja valöörit. Kuvan keskellä olevan lyhtypylvään on tarkoitus pysäyttää katse, jotta katsoja huomaisi kuvassa olevan esittäviä elementtejä. Tämän havainnon jälkeen yksitysikohtia alkaa paljastua kuin täyttyvässä ristisanatehtävässä niin, että kuvasta paljastuu henkilöaihe maisemassa.

Nyt pääsin välillä maalauksista irti piirustuksiin mutta puut palasivat kuvioihin. Seuraavalla kerralla menen vielä pari vuotta taaksepäin mutta pysytään viiva-teemassa.

Tuli suunnittelematon ja suunniteltua pidempi tauko kirjoitteluun. Ensin oli laajakaista viikon poikki. Sitten iski lentsu. Sitten tuli muutto. Sitten olikin taas muutama viikko ilman nettiyhteyksiä. Sitten yletön määrä tavaroiden haalaamista paikasta toiseen yms. Pari viikkoa olen suunnitellut jatkamista ja nyt sain niin paljon aikaiseksi, että ryhdyin taas kirjoituspuuhiin. Maalausta ja piirustusta olen jaksanut jatkaa säännöllisesti edelleen.

Croquis-harjoitukset ovat tepsineet sen verran, että nyt saan välillä aikaan mielestäni ihan hyviä croquis-maalauksiakin. Hyötysuhde tuppaa jäämään heikoksi - kun maalaa puolisen tusinaa työtä peräkkäin niin ehkä yksi tai kaksi on sellaisia, joihin on tyytyväinen. Tässä suhteessa maalaaminen on paljon teknisempää kuin piirtäminen; tekniikka on paljon nopeammin hukassa, jos ei treenaa säännöllisesti.

Pitää vähän miettiä, mistä saisi jutun tynkää seuraavaan blogiin. Jos joku näitä lukee, niin heitä vinkkiä. Jos tulee tarpeeksi monta "Please quit" -kommenttia, niin sitten lopetan tai sitten en.

Meinasi se kuva unohtua... (5 minuutin maalaus lokakuulta):

Vaikka työ syntyisi nopeasti, niin sen takana voi olla pitkään kestänyt ajatus- ja suunnitteluprosessi. Maisemat syntyvät aina spontaanisti, sillä valaistus ja muut tekijät ovat ainutkertaisia. Tästä huolimatta maisemakin vaati esityöskentelyä. Pitää liikkua usein ja tarkkailla maisemaa, jotta osaa olla oikeassa paikassa sopivalla hetkellä ja löytää alueita, joista sopivia masemia voisi löytyä.
Asetelmissa ja henkilökuvissa suunnittelu kohdistuu enemmänkin toteutustapaan ja värimaailmaan. Ajatuksen on parempi antaa hautua rauhassa ja toteuttaa työ sitten, kun siltä tuntuu. Alla oleva abstrakti työ syntyi sekä suunnitteluna että toteutuksena varsin nopeasti. Tässä auttoi työn pieni koko.

Minulla on valmis suunniteltelma tämän työn jatko-osasta aihetta, tekniikkaa ja värimaailmaa myöten. Kehyksetkin ovat jo olemassa ja tekniikan toimivuuden olen varmistanut toisilla teoksilla. Olen myös valokuvannut aihemateriaalia valmiiksi. En osaa maalata enkä piirtää spontaanisti, vaan tarvitsen mallin lähtökohdaksi. Voin tehdä ainoastaan täysin abstarkteja töitä puhtaasti mielikuvituksen varassa. Esittävistä töistäni tulee ilman mallia naivin kankeita. Viime vuosina olen saanut laajennettua työskentelyskaalaani käyttämällä lähtökohtina myös omia luonnospiirustuksiani, valokuvia ja videoleikkeitä. Onneksi on keksitty digikamerat. Kuvaruudulla oleva kuva on valaistukseltaan paljon luontevampi lähtökohta kuin valokuva. Nyt odottelen enää viimeistä inspiraatiota ja joutilasta hetkeä, jolloin voin konkretisoida suunnitelmani. Palaan aiheeseen kun työ on valmis.

Vielä yksi puuaiheinen kirjoitus. Ensi viikolla siirryn sitten muihin aiheisiin. Tämä puu on vuodelta 1999 ja siinä näkyy hyvin eilisessä vuodatuksessa mainitsemani ero laadukkaiden ja keskitasoisten värien välillä. Värit ovat tässä selvästi valjummat kuin eilisessä esimerkissä. Joissakin tapauksissa tästä voi olla etuakin, mutta minun mieleeni ovat enemmän kirkkaan ja selkeät värit. Nykytaiteessa kirkkaiden värien teeman on vienyt pisimmälle Anish Kapoor, joka teki veistoksia pelkästä pigmentistä.

Yllä oleva puu on harrastamiani noin 15 minuutin maalauksia. Ihan kuten urheilussakin taiteen tekemisessä on monta lajia. Pikkutarkka ääremmäisen viimeisteltyä ja moneen maalauskerokseen pohjaavia maalareita voi verrata maratoonareihin: aihe kypsyy ja kehittyy vuosienkin kuluessa ja vasta viimeiset vaiheet ratkaisevat lopputuloksen. Minun päälajini ovat pikamatkat. Pidän croquis-piirustuksesta, vaikka sen harrastaminen on jäänyt viime aikoja lukuunottamatta melko vähiin. Sen sijaan olen jo pitkään harjoittanut croquis-tyylistä maalaamista. Päämääränäni on saada kerralla ja nopeasti koko työ valmiiksi. Tuloksena on sekä hyviää että huonoa jälkeä. Harrastajalle tämä on kuitenkin tehokkain tapa kehittyä. Kun aikaa on rajallisesti, niin kannattaa panostaa määrään. Myös virheet ja pilalle menneet työt ovat opettavia. Seuraavilla kerroilla osaa väistää pahimpia suudenkuoppia ja toisaalta joskus tahattomasta virheestä syntyy ei-toivottua jälkeä, joka onkin sellaista että sitä voi jossain toisessa työssä käyttää tarkoituksellisesti tavoitellun tuloksen saavuttamiseen. Vain kokeilemalla uutta ja paljon voi todella kehittyä. On myös tärkeää, että tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja pystyy hakemaan ilmaisulleen tien joka on näiden kanssa tasapainossa - pika-aiturin ei kannata lähteä kisaamaan 3000 m esteissä. Lopputulos on jossain impressionistisen ja ekspressiivisen välimaastossa. Itse käytän tyylilleni nimitystä sub-realismi (alitodellisuus) vastakohtana surrealsimin äärimmäisen viimeistellylle ylitodellisuudelle.

Loppujen lopuksi pelkistetty ja viimeistelty tyyli ovat hyvin lähellä toisiaan. Ero on ennen kaikkea mittakaavassa: mitä kauempaa pelkistettyä työtä katsoo, sen realistisemmaksi se muuttuu ja vastaavasti suurennuslasilla katsoen realistiset työt muuttuvat äärettömän laajoiksi impressionistisiksi maalauksiksi. Impressionistitkin olivat sprinttereitä. Kun työt maalattiin alusta loppuun ulkoilmassa, niin samaa työtä ei voinut vääntää viikkotolkulla. Vaikka impressionismi keksittiin vasta 1800-luvun lopulla, niin oikeastaan se oli ollut olemassa jo kauan. Olen nähnyt esim. Rembrantin luonnoksia: jos niiden ei tietäsi olevan 1600-luvulta, niin niitä voisi hyvin luulla moderniksi taiteeksi. Kesti oman aikansa, ennen kuin laajemmin hyväksyttiin, että valmis työ saa näyttää 'luonnokselta'.